13.10.2021

Spiidii!

Keskusteltiin, ja ehkä jopa vähän naureskeltiin, tuossa männäviikolla erään muusikko ystävän kanssa eri musiikkityylien alalajeille. Niitähän nimittäin varsinkin tässä heavy-touhussa riittää. Jos ei toimittajat näitä tyylilajeja keksi, niin muusikot sitten itse.

Riittää jos jollekin levylle täräytetään vaikka jotain ukranalaista rakoharppua pari raitaa, niin hei nythän on siis kuulkaa kyseessä luonnollisesti joku aivan uusi tyylilaji!!

Asiaansa vihkiytyneet puritanistit ovat näistä luonnollisesti äärimmäisen tarkkoja. Jos jossain olen törmännyt tähän aivan sekopäisen tarkkaan arvioimiseen näissä tyylilajihommissa, niin noiden fiftari-immeisten keskuudessa. Yhden viikonlopun kun jossain jamboreella kuuntelin tätä aivan millintarkkaa nillittämistä, niin funtsin että eihän nämä voi olla edes tosissaan nämä tötteröt. Vaan olivat kyllä, siinä määrin ettei uskaltanu kyllä paljon lähtee spekuloimaan siihen väliin :D

 

 

Yritin sitten vähän mietiskellä ja tutkiskella tuota speedmetallin historiaa ja olennaisia elementtejä. Speed metal -termiä on käytetty historiankirjojen mukaan ensi kertaa vuonna 1981.

Tyylilaji sai nimensä kun perinteiseen new way of british heavy metal –tyyliin bändit lisäsivät yksinkertaisesti tempoa, tuplattua bassorumpua ja metallisempaa kitarasoundia 70-80-luvun taitteessa. Perinteisen heavyn diggarit pitivät tätä ehkä liian hyökkäävänä, agressiivissena ja rajuna.

Selkeästi pinnassa olevat melodiset laulut, virtuoosimainen soitto ja nopeat kitarasoolot ovat erittäin tunnuksenomaista. Näillä spekseillä jos pelataan, niin mieleeni juolahti heti kaksi jo 70-luvun alussa virkattua rallia, nimittäin jo ihan ihan titlensä puolesta Deep Purplen Speed King, ja bassorumpujensa puolesta tietenkin Fireball.

Mutta jos tuota kasarinvaihdetta funtsii, niin kyllä tyylilajinsa vahvoina ensi askeleina pitäisin esim. Judas Priestin Exiter-kappaletta, Motörheadin Overkilliä ja tätä:

 

 

Speed metallista sitten muotoutui juuri näitä hyvin lähellä toisiaan olevia alalajeja kuten neoklassinen metalli, joista selkeästi voisi mainita kitaristit Yngwie Malmsteen, Marty Friedman ja Jason Becker, Vinnie Moore ja Tony Macalpine. 

Oi kuinka tykkäsinkään, ja tykkään edelleenkin, varsinkin Macalpinesta ja Mooresta.

Ajattelin nuorikkona näitten herrojen takia, että josko minustakin sitten kitaristi. No ei ihan tullu… mutta pakko tunkee tähän pari linkkiä kun juolahti heti mieleeni tämä:

 

 

Ja tämä:

 

 

Törkeen hienoja melodioita ja mahtavaa sirmakan nypläämistä. Kun rupesin tässä noita nyt sitten oikein kuuntelemalla kuuntelemaan, niin omaan korvaan ei kyllä yhtään ole ajan hammas pureskellu. Siistiä!

Ja speedistä myös muotoutui muitakin alalajeja, kuten mm. power metal ja progressiivinen metal, ja näitten tyylilajien väli on jo niin hämärä, että erottelu menee ehkens nimenomaan niiden vihkiytyneiden puritanistien hommiksi, ei meitsin.

Jos nyt joitakin selkeitä powermetallibändejä saattaisin kumminkin mainita, niin siihen genreenhän taitaisivt pudota mm. Stratovarius, Sonata Arctica, Dragonforce, At vance, Edguy…

No mut joo, kuten sanottua: raja on häilyvä, ja ovat ihan ikiomia mielipiteitäni ovat nämä. Eli ei kannata puritaanin hypätä parvekkeelta!

 

Siinäpä spiidiä. Ens kerralla ehkä sitten rässiä? Toisaalta, Accept on myös mainittu… no, katellaan ensi viikolla.

 

Have mercy.
- Luigi